Koululla kihomatoja

Muutama kihomatotapaus on löytynyt, joten nyt kannattaa pestä käsiä entistäkin ahkerrammin.

Kihomato


Kihomato on tunnettu tuhansien vuosien ajan. Tämän loisen osasi tunnistaa jo arabialainen lääkäri ja filosofi Avicenna 1000-luvulla jKr. Omaelämänkerrallisissa teoksissaan hän muun muassa mainitsee kolme muodoltaan sukkulamaista ihmisen sisälmysmatoa: suolinkaisen, koukkumadon ja kihomadon.
Antropologiset tutkimukset ovat antaneet viitteitä siitä, että kihomato on todennäköisesti seurannut ihmistä läpi koko lajimme historian. Ihmisen evoluution myötä myös kihomato on sopeutunut muuttuviin elinolosuhteisiin. Kihomadon epidemiologia oli pitkään hämärän peitossa. Vasta 1800-luvun lopulla Saksassa tehdyt umpilisäkkeiden poistoleikkaukset paljastivat lääkärikunnalle kihomadon elämänvaiheet. Saksassa oli vielä 1920-luvulla leikatuissa umpilisäkkeissä kihomatoja 20–50 %:ssa. Jos ei epidemiologiaa tunnettu, yhtä epäselvää oli myös kihomatotartuntojen hoito. Vielä 1800-luvun alussa ruotsalainen lääkäri C.J. Hartman suositteli hoidoksi kylmävesiperäruiskeita, joita tarpeen mukaan tuli terästää suola-etikkaliuoksella tai tupakansavulla. Kihomatoja esiintyy yhä maailmanlaajuisesti. Kantajia arvellaan olevan maailmassa 750 miljoonaa. Suomessa kihomatoja tavataan lähinnä alle kouluikäisillä lapsilla. Loistartuntojen yleisyyttä on selvitetty muun muassa helsinkiläisillä päiväkotilapsilla. Heistä 5–10 %:lta löydettiin kihomatoja.

Kihomadon anatomia

Kihomato (Enterobius vermicularis; lat. enterobius, suolistossa elävä; vermiculus, pikkumato) kuuluu laajempaan sukkulamatojen ryhmään. Nimensä nämä madot ovat saaneet sylinterimäisen ulkomuotonsa mukaan. Rakenteeltaan sukkulamadot ovat jaokkeettomia ja niillä on oma ruuansulatuskanava. Sukupuolet ovat yleensä erillisiä. Suoliston sukkulamadoilla ei ole väli-isäntää ja kihomatoja lukuun ottamatta ne kehittyvät maaperässä. Tartunta tapahtuu joko madon munan tai sen toukan välityksellä. Kihomatoja tavataan vain ihmisellä. Kihomatokoiras on pituudeltaan 3–5 mm ja naaras 8–13 mm. Väriltään ja ulkomuodoltaan ne muistuttavat lähinnä valkoista ompelulangan pätkää. Naarasmadon molemmat päät ovat läpinäkyvän kalvomaisia ja sillä on pitkä teräväpäinen häntä. Koiraiden häntä on puolestaan kippurassa. Kihomadot elävät ihmisen suolistossa. Niiden elinkaari on korkeintaan kolmen kuukauden mittainen, josta ajasta toukkavaihe vie noin 2–4 viikkoa. Tartunta tapahtuu nielemällä madon munia. Munista kuoriutuu mahalaukussa tai ohutsuolen alkuosassa toukkia. Toukat kehittyvät ohutsuolessa ja paksusuolen alkuosassa täysikasvuisiksi yksilöiksi. Aikuiset madot asettuvat paksusuoleen, pääasiassa umpisuolen alueelle. Kihomato kiinnittyy suolen pinnalla olevan nukan limakalvoon. Ravinnokseen kihomadot käyttävät suolen sisällön ravinteita ja glukoosia.
Aikuistuttuaan kihomadot alkavat paritella. Koiraat kuolevat pian hedelmöityksen jälkeen. Naaraan sisällä kehittyy tuhansittain munia ja ne lopulta täyttävät madon elimistön lähes kokonaan. Naaras vaeltaa yöllä paksusuolessa kohti peräsuolta ja edelleen peräaukon läpi. Peräaukon ympäristön iholla naaras alkaa munia. Tämä tapahtuu öiseen aikaan mahdollisesti ruumiinlämmön laskemisen laukaisemana. Munat ovat kauttaaltaan liimamaisen eritteen peittämiä ja ne takertuvat helposti kiinni ihoon. Muninnan jälkeen myös naaraat ovat täyttäneet elämäntehtävänsä ja ne kuolevat.

Tartunta

Lääketieteessä kihomatotautia kutsutaan enterobiaasiksi. Termi on suora johdannainen kihomadon latinankielisestä nimestä. Tartunta saadaan nielemällä kihomatonaaraan tuottamia munia, jotka ovat kiinnittyneinä isännän peräaukon iholle. Munien suojana oleva liimamainen erite, sekä jossain määrin myös kihomatojen liikehdintä paljaalla iholla, aiheuttavat kutinaa, jota etenkin pienet lapset helpottavat sormillaan raapimalla. Näin madon munia takertuu helposti sormiin ja sormenpäihin. Sormista suuhun munat sitten päätyvät joko suoraan (esimerkiksi peukaloa imiessään lapsi voi tartuttaa itseään yhä uudelleen) tai epäsuorasti erilaisten esineitten ja materiaalien pinnoilta (lelut, tutit, vuodevaatteet, yöasut jne.). Unohtaa ei pidä myöskään sormin syötäviä ruokia ja välipaloja. Suomessa kihomadot ovat lähinnä päiväkoti-ikäisten lasten riesa. Koko maailman mittapuussa kihomato on kuitenkin yksi ihmisen yleisimpiä loisia. Kantajia arvellaan olevan maailmassa runsaat 750 miljoonaa.
Kihomato on ihmisen loinen. Tartunnan voi siis saada vain toiselta ihmiseltä. Peräaukon iholla munien sisältämä alkio kehittyy infektiiviseksi (tartunnan aiheuttavaksi) 4–6 tunnissa. Tartunnan torjunta olisikin helppoa, jos kihomadon munat olisivat silmin nähtävissä. Ne ovat kuitenkin läpikuultavia ja mikroskooppisen pieniä: 0,05 x 0,07 mm.
Kansainväliset tutkimukset antavat varsin samansuuntaisia tuloksia sen suhteen, mitkä tekijät edistävät kihomatotartuntoja. Ruotsin Halmstadissa tehtiin vuonna 1997 tutkimus, jossa kartoitettiin 172 lapsen kihomatokantajuutta ottamalla teippinäyte peräaukon iholta. Lasten ikä vaihteli 4–10 vuoden välillä. Kävi ilmi, että lapsista 21 % oli saanut kihomatotartunnan. Tutkittaessa tarkemmin sitä, miten lapset olivat mahdollisesti tartuntansa saaneet, tutkijat löysivät tilastollisesti merkittävän yhteyden sormien imemiseen ja kynsien pureskeluun. Kiinassa puolestaan tutkijaryhmä valitsi vuonna 1996 kohteekseen seitsemän päiväkotia Kaohsiungin maakunnasta. Näissä päiväkodeissa oli hoidossa 555 esikouluikäistä lasta. Lasten kihomatokantajuus tutkittiin teippikokeella. Lisäksi lasten vanhemmille lähetettiin kyselylomake, jolla kartoitettiin perheen elinolosuhteita ja elintapoja. Tutkijat löysivät selvän korrelaation kihomatotartunnan ja mm. seuraavien seikkojen välillä: välipalojen syönti sormin, sormien imeminen, kotitalon koko, perheen siivouskäytännöt ja isän koulutustausta. Viimeksi mainittu vaikutti lähinnä siihen, kuinka paljon vanhemmat tiesivät kihomadoista ja niiden ehkäisystä. Taiwanissa kartoitettiin vuonna 2000 neljännellä luokalla olevien lasten kihomatokantajuutta sekä tartuntoihin vaikuttaneita tekijöitä. Tutkimukseen valittiin lopulta 429 sellaista lasta, jotka olivat vuosien 1996–1999 välisenä aikana saaneet kihomatotartunnan vähintään kerran. Heidän rinnallaan tutkittiin 280 luokkatoveria, jotka eivät mainitulla aikavälillä olleet tartuntaa saaneet. Vanhemmille lähetetyssä kyselylomakkeessa kartoitettiin kunkin perheen hygieniatottumuksia. Kihomatotartunnan riskiä lisäsivät mm. lattialla leikkiminen, käsien pesun unohtuminen ennen ruokailua ja kynsien pureskelu. Puutteet henkilökohtaisessa hygieniassa lisäsivät tartuntariskiä.

Oireet

Kihomatotartunnan yleisin oire on peräaukon kutina. Niin kuin edellä on todettu, kutina johtuu pääasiassa madon munien pinnalla olevasta eritteestä. Kutinaa voivat aiheuttaa myös itse kihomadot iholla luikertaessaan. Tytöillä/naisilla saattaa esiintyä myös ulkosynnyttimien alueen kutinaa. Tämä johtuu siitä, että peräaukon iholla liikkuessaan osa kihomadoista harhautuu vaeltamaan välilihan alueelle ja sitä kautta aina emättimen ja virtsaputken suulle. Tämä saattaa joissakin tapauksissa altistaa mm. virtsaputken tulehdukselle.
Kutinaa esiintyy etenkin iltaöiseen aikaan, jolloin se haittaa nukahtamista tai herättää kesken unien. Toisinaan ärsytys aiheuttaa peräaukon supistuksia, joka aistitaan paikallisena kovana kipuna, joskus vatsavaivoinakin. Kutinasta seuraa raapiminen. Alapää ärtyy ja voi aiheuttaa kirvelyä. Rikkoutuneella iholla ulosteen bakteerit leviävät helpommin johtaen toisinaan bakteeritulehduksiin. Oireiden voimakkuus vaihtelee. Aikuisilla ne puuttuvat usein kokonaan. Samoin kaikki lapsetkaan eivät aisti kutinaa yhtä helposti. Lapsilla oireina voivat olla myös yleinen levottomuus ja ruokahalun puute.
Kutina on kihomadon kiertokulun kannalta hyödyllistä, koska kutinan ja sitä seuraavan raapimisen seurauksena munia joutuu runsaasti vaatteisiin, vuodevaatteisiin ja sormiin ja sitä kautta uuden tai saman isännän suuhun.

Tartunnan toteaminen

Kihomatotartunnan mahdollisuus kannattaa aina ottaa huomioon silloin, kun lapsi valittaa alapään kutinaa - etenkin iltaöiseen aikaan. Kaikki kutina ei suinkaan johdu kihomadoista, mutta jos niitä näkyy luikertelemassa peräaukon iholla, on asia selvä. Jos kihomatoja on suolistossa paljon, niitä voi päätyä myös ulosteen pinnalle. Yksi tapa "houkutella" kihomadot esille on asettaa lapsi illalla nukkumaan ja sammuttaa valot. Tämän jälkeen odotellaan hetki ja mennään sitten taskulampun kanssa kurkistamaan lapsen peräaukkoon. Kihomatonaaraat ovat silloin laskeutuneet iholle munimaan. Jos kihomatoja ei löydy, mutta edellä kuvatut oireet viittaavat kuitenkin tartuntaan, voidaan asia varmistaa etsimällä madon munia peräaukon ympäristön iholta. Munia ei näe paljaalla silmällä, joten tartunta todetaan ottamalla iholta näyte. Tätä tarkoitusta varten on syytä kääntyä ensin esimerkiksi oman asuinalueen terveyskeskuslääkärin puoleen. Näyte otetaan aamulla ennen ulostamista ja ennen kuin lapsi herättyään ehtii peräaukon seutua kyhnyttämään. Keittosuolaliuokseen kastetulla pumpulitikulla hierotaan voimakkaasti potilaan peräaukon ihoa ja työnnetään tikku lopuksi noin puoli senttimetriä peräaukkoon. Tämän jälkeen tikku laitetaan kierrekorkilliseen purkkiin, jossa on noin kaksi-kolme millilitraa fysiologista keittosuolaliuosta (0,9 %:ttinen) ja lähetetään purkki näytetikkuineen mikrobiologian laboratorioon analysoitavaksi. Munia ei aina osu näytetikun tielle. Tuloksen voi tällöin varmistaa ottamalla useampi näyte eri aamuina. Vaihtoehtoisena menetelmänä on näytteen ottaminen iholle kiinnitettävällä teipillä. Kirkkaasta sellofaaniteipistä otetaan noin 5 senttimetrin mittainen pala, joka käännetään puisen spaattelin päälle liimapuoli ylöspäin. Toisella kädellä levitetään pakaroita ja tämän jälkeen teippiä painetaan peräaukon ympäristön iholle. Teippimenetelmää ei kuitenkaan Suomessa juurikaan käytetä tulosten epäluotettavuuden vuoksi.
Tartunnan toteamisessa munanäyte on paljon herkempi menetelmä kuin liikkuvien matojen etsiminen kutinan aikana, koska usein kutina alkaa vasta tunteja munien ihoon liimautumisen jälkeen, jolloin madot ovat jo iholta kadonneet.

Hoito

Kihomatojen häätäminen vaatii aina lääkehoitoa. Koska madon munat tarttuvat helposti henkilöstä toiseen, perhepiirissä kaikki perheenjäsenet hoidetaan. Sen sijaan suuremmissa yksiköissä kuten päiväkodeissa ja kouluissa kaikkien altistuneiden ihmisten hoitamista tulee harkita tapauskohtaisesti. Lääkevalmisteet eivät imeydy merkittävästi elimistöön, vaan ne kulkevat läpi suoliston. Tämän johdosta niiden mahdolliset haittavaikutuksetkin liittyvät lähinnä maha-suolistokanavaan (ripuli, ummetus, vatsakivut). Lääkkeet ovat kuitenkin hyvin siedettyjä, joten haittavaikutuksetkin ovat harvinaisia. Vaikutusta raskaana oleviin naisiin ei ole riittävästi tutkittu, joten heille lääkevalmisteiden käyttöä ei yleisesti ottaen suositella. Imetys ei kuitenkaan ole vasta-aihe.
Lääkkeet eivät tapa ohutsuolessa mahdollisesti kehittymässä olevia kihomadon munia, joten lääkehoito on uusittava 10–14 vuorokauden kuluttua ennen kuin sillä välin munista kehittyneet madot ehtivät tuottaa uusia munia. Kihomatojen poistaminen suolistosta saattaa olla aikaa vievä prosessi. Sitkeissä tapauksissa voidaan tarvita useampiakin kuureja. Kihomatotartuntaa voidaan hoitaa käsikauppavalmisteena myytävällä pyrviiniembolaatilla (kauppanimi: Pyrvin). Valmistetta myydään joko 6 tabletin tai 20 tabletin pakkauksissa. Tabletteja otetaan yksi jokaista kymmentä painokiloa kohden: Esimerkiksi 70 kiloa painava henkilö ottaa seitsemän tablettia. Pyrviiniembolaatti halvaannuttaa kihomatojen hermoston. Ne veltostuvat ja poistuvat (ulosteen mukana) suolistosta. Lääke värjää tavallisesti ulosteen punaiseksi. Tämä ei ole vaarallista. Värjäytymät lähtevät pois vaatteista tavallisilla pesuaineilla.
Vaihtoehtoisena lääkevalmisteena on Suomessa käytetty mebendatsolia (kauppanimi: Vermox). Mebendatsoli estää kihomatoja suodattamasta glukoosia eli tavallaan tappaa ne nälkään. Vermoxilla on Suomessa tällä hetkellä tilapäinen myyntilupa. Lääkäri voi kirjoittaa aivan tavallisen reseptin. Erityislupa-anomuksia ei tarvita, mutta lääkettä ei löydy Pharmaca Fennicasta. Vermoxia myydään kuuden tabletin pakkauksissa. Annoksena on yleensä kaiken kokoisille perheenjäsenille yksi tabletti, joskin alle kaksivuotiaitten annoksen voi puolittaa.

Kihomatojen torjunta ympäristöstä

Kihomadot huolehtivat kiertokulustaan tehokkaasti. Yksi naarasmato tuottaa suunnattoman määrän munia, jotka vuorollaan nieltyinä kehittyvät uusiksi madoiksi. Tämän kiertokulun katkaiseminen on torjunnassa olennaisinta. Jotta munia tarttuisi sormiin mahdollisimman vähän, on kynnet pidettävä lyhyinä. Käsien pesusta on huolehdittava, erityisesti ennen ruokailua ja vessassa käynnin yhteydessä. Välipalojen kuten perunalastujen ja karamellien syömistä sormin tulee välttää. Koska madot munivat öisin, on munia erityisesti lakanoissa ja vuodevaatteissa. Jos perheessä on kihomatovaivaa, ei pitäisi ottaa vastaan yövieraita tai päästää lasta yökylään, ennen kuin vaiva on hoidettu. Lääkkeen ottamista seuraavana päivänä vaihdetaan kaikki vuodevaatteet. Ne vuodevaatteet, joita ei voi pestä, imuroidaan ja tuuletetaan. Pakkanen tappaa elävät toukat munien sisältä. Tarkoista astemääristä ei ole riittävästi tutkittua tietoa. Kihomatojen häätämisessä keskeistä ei kuitenkaan ole ulkoilman kylmyys, vaan se, että vuodevaatteet ylipäätään viedään ulos tuulettumaan tai ne imuroidaan. Samana päivänä tehdään normaali viikkosiivous: imuroidaan lattiat ja pyyhitään pinnat. Vessan ja kylpyhuoneen ovenkahvat on syytä pyyhkiä usein. Muutoin omaksutuista siivousrutiineista ei tarvitse poiketa1.
Kihomadot leviävät erityisesti siellä, missä on paljon lapsia: päiväkodeissa, kouluissa ja kerhoissa. Joissakin perheissä vaiva uusii kerta kerran jälkeen. Alkaa tuntua epätoivoiselta, kun kaikista syödyistä kuureista, vaatteiden vaihdoista ja lähes hysteerisestä siivoamisesta huolimatta matoja aina vaan löytyy. Kihomadot saattavat joskus olla sitkeitä häädettäviä. Toistuvissa kihomatotapauksissa on kyse tavallisesti siitä, että lapsi saa uuden tartunnan – joko itseltään tai tarha-/koulukaveriltaan.

Tuttu ja tuntematon kihomato

Joidenkin vanhempien on kovin vaikea uskoa sitä, että heidän pikku lapsellaan on kihomatoja. Asia tuntuu niin vastenmieliseltä, omaan aikaamme ja elinpiiriimme kuulumattomalta, että selviäkään oireita ei tahdota millään uskoa todeksi. Kun asia sitten liittyy vielä alapäähän, se halutaan vaieta pois. Hoidon aloittamista pitkitetään tai sitten hoito tehdään vaivihkaa niin, etteivät vaan muut vanhemmat kuulisi asiasta. Tämä lisää tarpeettomasti sitä mahdollisuutta, että madot pääsevät vapaasti tarttumaan muihin lapsiin. Isovanhempamme tunsivat kihomatotaudin hyvin, mutta monet nykyvanhemmat eivät ole asiasta koskaan kuulleetkaan. Lääkärien ja terveydenhoitajien koulutuksessakin asia on jäänyt vähälle huomiolle ehkä siksi, että tauti on kuullostanut enemmän historialta kuin nykypäivältä. Kihomatotaudin torjunnassa keskeinen käsien pesukin on ehkä parin viime vuosikymmenen aikana alkanut unohtua. Kun yleinen tartuntatautitilanne on Suomessa ollut varsin hyvä, ei ole muistettu hygienian vaativan jatkuvaa valppautta. Lapset ovat myös koulupäivän jälkeen pitkiä aikoja yksin kotona, eikä kukaan ole silloin käsien pesua vaatimassa tai valvomassa. Nykypäivän kiireisen elämänrytmin myötä ovat perheiden yhteiset ateriahetket katoamassa. Pitkin päivää napostellaan pientä välipalaa eikä käsiä tietenkään pestä ennen jokaista suupalaa. Ruokakulttuurin muuttuminenkin on edesauttanut kihomatojen leviämistä: pizzat, hampurilaiset ja ranskalaiset maistuvat niin lapsille kuin aikuisillekin – varsin usein sormin syöden.


YLEISIMMÄT KYSYMYKSET KIHOMADOISTA:

Aiheuttavatko kihomadot umpilisäkkeen tulehduksia?
Umpilisäkkeen tulehduksen ja kihomatojen yhteyttä ei ole tieteellisesti pystytty osoittamaan, vaikka tulehtuneista ja tulehtumattomista umpilisäkkeistä onkin toisinaan leikkauksen jälkeen löydetty kihomatoja.

Voiko kihomatoja saada uima-altaasta tai uimarannoilta?
Kihomadon munat eivät huku, joten ne säilyvät "hengissä" myös veteen joutuessaan. Toisaalta veden virtaus ei uidessa ole riittävän voimakas irrottamaan madon munia peräaukon iholta (ehkä joitakin yksittäisiä munia lukuun ottamatta). Kun vielä muistetaan, että uimahalleissa ja uimarannoilla valtaosa ihmisistä käyttää uimahousuja, on tartuntariski käytännössä lähes olematon. Riski voi olla vähän suurempi pienten lasten polskuttelualtaissa.

Elävätkö kihomadot kodin lemmikkieläimissä?
Eivät elä. Kihomato on yksinomaan ihmisen loinen. Näin ollen tartunnan lähteenäkin voi olla vain toinen ihminen.

Kuinka kauan kihomadon munat säilyvät ympäristössä tartuntaa aiheuttavina?
Tätä asiaa ei ole kovin tarkkaan tutkittu. Tutkimusten puute on johtunut lähinnä siitä, että kihomatojen vaikutuksia ihmisen terveydelle on yleisesti pidetty vähäpätöisinä. Niiden on katsottu aiheuttavan enemmän kiusaa ja harmia, joten tarve tarkemmille selvityksille on ollut vähäinen. Esitetyt arviot munien säilyvyydestä ympäristössä ovat vaihdelleet muutamasta viikosta pariin kuukauteen. Munassa oleva kihomadon alkio näyttäisi tuhoutuvan nopeimmin äärilämpötiloissa (kuiva kuumuus vs. pakkanen). Tarkoista astemääristä tai altistuksen kestosta ei kuitenkaan ole tietoa. Plusasteikon puolella alkion elinkyky säilyy sitä paremmin, mitä matalampi lämpötila on, koska tällöin aineenvaihdunnan taso on matalampi. Lämpimässä ilmassa alkion solujen aineenvaihdunta vaatii enemmän energiaa ja tämä johtaa energiavarojen loppumiseen aiemmin kuin viileässä ilmassa.

Voiko kihomadon munia todella joutua nieluun hengitysilman mukana hengitettäessä pölyistä sisäilmaa?
Siinä, missä esimerkiksi flunssaviruspartikkelit saattavat leijailla ilmassa useitakin tunteja, kihomadon munat – jos niitä on päässyt ympäristöön varisemaan – päätyvät melko nopeasti kodin eri pinnoille. Mahdolliset riskit liittyvät tällöin tilanteisiin, missä näitä pintoja tomutetaan, pyyhitään (kuivalla rievulla), ravistetaan, tuuletetaan tai muuten leyhytellään, jolloin kihomadon munia saattaa pelmahtaa pölyhiukkasten mukana ilmaan. Munia ja pölyä täytyisi kuitenkin olla ympäristössä huomattavia määriä, jotta voitaisiin tässä yhteydessä puhua merkittävästä tartunnan lähteestä.

Mihin toimenpiteisiin on hyvä ryhtyä kotioloissa?
Lääkkeen ottamista seuraavana päivänä vaihdetaan lakanat. Patjat, peitot ja tyynyt imuroidaan tai tuuletetaan. Samana päivänä tehdään normaali viikkosiivous: imuroidaan lattiat ja pyyhitään pinnat (kostealla rievulla). Vessan ja kylpyhuoneen hanat ja ovenkahvat tulee pyyhkiä tavallista useammin ja vuoteiden ympäristö imuroida pari kertaa viikossa. Käsien pesun merkitystä ei voi riittävästi korostaa. Kädet pestään aamuin illoin, ennen ja jälkeen ruokailun sekä ennen kaikkea WC-käynnin yhteydessä. Kynnet on hyvä pitää lyhyinä. Kaikkia sormin syötäviä ruokia ja välipaloja tulee hoidon aikana välttää. Vaihdettaessa kihomatopotilaan lakanoita, niiden ravistelua ja leyhyttelyä tulee sisätiloissa välttää.
Ihmisten stressaantuminen ja ahdistuminen saavat helposti aikaan "siivousneuroosin" etenkin, jos infektio toistuu useita kertoja. Jatkuva koko huoneiston suursiivous ei kuitenkaan ole kihomatotaudin hoidossa olennaista.

Mihin toimenpiteisiin on hyvä ryhtyä päiväkodissa?
Päiväkodissa ongelmaksi saattaa nousta jo pelkkä tartuntojen toteaminen. Päivittäisessä tohinassa tulee harvemmin kiinnittäneeksi sen ihmeellisempää huomiota lapseen, joka silloin tällöin kyhnyttää kutiavaa takapuoltaan. Kutinasta johtuva levottomuus, ruokahaluttomuus ja mahdolliset vatsakivutkin tulkitaan helposti muista kuin kihomadoista johtuviksi. Lähtökohdaksi onkin otettava se, että kun jollakin hoitolapsella todetaan kihomatotauti (tavallisesti tämä tapahtuu WC-käynnin yhteydessä), se on todennäköisesti ehtinyt jo tarttua useampaan muuhunkin lapseen. Ensimmäinen tehtävä on pyytää vanhempia huolehtimaan lapsensa ja koko perheen hoidosta. Hoidon jälkeen lapsi voi palata takaisin päivähoitoon. Kaikkien hoitolasten joukkotarkastuksesta saavutettava hyöty on rajallinen, sillä kihomadot eivät juuri päiväsaikaan näyttäydy peräaukon ympäristön iholla. Tärkeämpää on kertoa kihomadoista kaikille hoitolasten vanhemmille ja kehottaa heitä itse tarkkailemaan lapsiaan mahdollisten tartuntojen varalta. Kihomadot saattavat olla joillekin vanhemmille ja päiväkodin hoitajille varsin vieras tuttavuus. Siksi olisi hyvä, jos päiväkodilla olisi jaettavanaan informaatiota kihomadoista, niiden tartuntatavoista, oireista ja hoidosta.
Kuten kotioloissakin, myös päiväkodissa päähuomio kiinnitetään lasten ja hoitajien käsien pesuun. Kädet tulee pestä etenkin ruokailun ja WC-käyntien yhteydessä. Mahdolliset vuodevaatteet kerätään pyykkiin vietäviksi (vältettävä leyhyttelyä). Lisäksi patjat ja tyynyt imuroidaan ja tuuletetaan mahdollisuuksien mukaan. Nukkumatilan lattia imuroidaan ja pinnat pyyhitään kostealla rievulla. Lelujen osalta on hyvä siirtyä käyttämään epidemian ajaksi leluja, joita on helppo pestä tai huuhdella. Muutoin ei päiväkodin siivousrutiineista tarvitse poiketa.
Päiväkodissa avain tartuntakierteen katkaisemisessa on se, että kaikki kihomatotartunnan saaneet lapset tulevat hoidetuiksi. Yksikin hoitamaton lapsi saattaa levittää tautia myös sellaisiin lapsiin, joilta kihomadot on jo kertaalleen ehditty hoitaa pois. Hoidon osalta vastuu on lasten vanhemmilla.

Miksi kihomadot eivät toistuvista lääkekuureista huolimatta tahdo millään häipyä?
Tavallisin syy taudin pitkittymiselle on uusintatartunta: suvussa, päivähoitopaikassa tai koulussa on kenties lapsi, jonka kihomatotautia ei ole tunnistettu tai hoidettu, ja joka sen vuoksi tartuttaa tautinsa muihin lapsiin yhä uudelleen. Lapsi voi tartuttaa uudelleen myös itseään (katso edellä). Kannattaa kiinnittää huomiota myös henkilökohtaiseen hygieniaan. Onko käsien pesusta huolehdittu? Onko WC-tilat pidetty riittävän puhtaina? Lääkehoidon osalta tavallisin virhe on jättää toinen kuuri ottamatta. Saatavilla olevat lääkkeet eivät tuhoa kihomadon munia, joten ohutsuoleen mahdollisesti jääneistä madon munista pääsee kuoriutumaan uusia kihomatoja. Ellei näitä kihomatoja tuhota uudella lääkekuurilla (10–14 vuorokauden kuluttua), kihomatotauti pitkittyy.
Kaiken edellä mainitun jälkeen jäljelle jää sitten tapauksia, joissa matoja aina vaan löytyy kaikista syödyistä lääkekuureista, vaatteiden vaihdoista ja intohimoisesta siivoamisesta huolimatta. Tällaisissa tilanteissa voi harkita lääkevalmisteen vaihtoa esimerkiksi Pyrvinistä Vermoxiin (Vermox on reseptilääke, joten valmisteen hankkiminen vaatii lääkärissä käyntiä). Lääkkeen annostelua voi myös tarvittaessa muutella esimerkiksi siten, että otetaan yksi tabletti (Vermoxia) kolmena peräkkäisenä päivänä ja sama uudelleen kahden viikon kuluttua. Toinen vaihtoehto on lisätä hoitokertoja. Yksi Vermox-tabletti otetaan esimerkiksi aikavälillä 0, 2-, 4- ja 6 viikkoa. Annosteluohjeista poikkeamisista on kuitenkin syytä neuvotella ensin hoitavan lääkärin kanssa.


Asiantuntijoina: parasitologi Sakari Jokiranta, kaupunginepidemiologi Timo Rostila, apulaisylilääkäri Harri Saxén ja toiminnanjohtaja Tero Hautala